[cs_content _p=’439′][cs_element_component _id=”1″ ][/cs_element_component][/cs_content]
Blogautus
Pysäköinti kielletty. Sluibaus sallittu?
Yksi yrityskulttuurin keskeisiä totuuksia on se, että jokaisella yrityksellä on kulttuuri, johdettiin sitä tai ei. Kun ryhmä ihmisiä kohtaa säännöllisesti, alkaa ryhmälle muodostua toistuvia tapoja olla, puhua ja toimia. Näiden toistuvien tapojen voidaan antaa tapahtua, tai sitten niistä voidaan sopia (eli johtaa niitä).
Helsingin kaupungin pysäköinninvalvonta päätyi tällä viikolla otsikoihin mm. Helsingin Sanomat -artikkelissa (linkki kommenteissa), jossa nostettiin esiin organisaatioon muodostunut ”lintsaamisen kulttuuri”. Kulttuurista on helppo syyttää työntekijöitä, jotka sitä toteuttivat, mutta minä käännän katseeni organisaation johtoon: Miksi ihmeessä te olette antaneet kulttuurinne rakentua tuollaiseksi?
William Wolfram määritteli minulle aikoinaan kulttuurin tarkoittavan ”sitä mitä tapahtuu, kun kukaan ei ole katsomassa”.
Mitä siis tapahtui pysäköinninvalvonnan organisaatiossa silloin, kun kukaan ei ollut katsomassa? Osa työntekijöistä kulutti lounastaukoon 2-3 tuntia päivässä. Pysäköintiä valvottiin suhteettoman paljon Vuosaaren Sataman ABC-asemalla ja Ogelin Nesteellä, jossa pysäköinnin valvonnasta vastasi yksityinen toimija. Tarkastuksia tehtiin huomattavia määriä mm. Kulosaaren sillalla ja Kehä ykkösellä, jonne mahdollisesti pysäköity auto on poliisiasia, ei lappu-liisan tai -laurin asia.
Tuottavuuserot olivat organisaatiossa huomattavat. Tehottomin tarkastaja teki päivän aikana muutaman tarkastuksen, kun tehokkain ylsi yli 250 tarkastukseen. Vain joka viides (!) tarkastaja saavutti tavoitteensa. Oikeasti, vain joka viides.
Sellaisen kulttuurin saat miten johdat. Ei tällainen lintsaamisen kulttuuri synny yön yli. Ei tällainen kulttuuri synny tietoisesti tekemällä. Tällainen kulttuuri syntyy ajautumalla, pieni naksu kerrallaan. Tällainen kulttuuri syntyy, kun ei puututa, kun katsotaan läpi sormien, kun ei välitetä. Tai kun toivotaan parasta: Ehkä ensi viikolla? Ehkä ensi kuussa? Ehkä ensi vuonna? Vitut.
Kulttuuria pitää johtaa. Kulttuurin johtaminen ei ole Powerpoint-slidukoita strategiapäivillä tai kaunisteltuja työnantajan arvolupauksia nettisivuilla. Kulttuuria johdetaan arjessa, arjen teoilla: puheella, kohtaamalla, palkitsemalla, tavoitteita asettamalla ja niistä tilivelvollistamalla, ja kyllä myös puuttumalla ja joskus erityisesti puuttumalla.
Hesarin artikkelissa esitettiin kaksi toimenpidettä, jolla kurssia lähdettiin muuttamaan: Aikavarkaaksi (Hesarin käyttämä termi) muodostuneista viikkokokouksista luovuttiin ja valvontaa lisättiin. Oikeesti? Viikkokokousko tässä on ollut se tuottavuusongelma? Ja entäs valvonta? Hesarin mukaan toinen välitön tehty muutos oli tosiaan työntekijöiden valvonnan tehostaminen. Valvojien (sic!) työajasta kuluu nyt 80 prosenttia pysäköinnintarkastajien matkassa. Ai, että. Entäs jos valvojat ryhtyvät sluibaamaan? Laitetaanko kyytiin vielä ylivalvoja, jonka tehtävänä on valvoa valvojien työtä?
Hienoa, että ongelmasta on tultu tietoiseksi. Selkeästi näiden tehtyjen laastari-toimenpiteiden lisäksi on tehty jotain muutakin, koska valvontamäärät ovat konsulttitalo Valorin tekemän raportin mukaan kasvaneet huomattavasti. Keskeistä on kuitenkin pysähtyä miettimään sitä, onko valvontamäärät saatu nostettua pysyvästi ja vaativatko ne jatkossakin ”valvontaa”, vai onko kulttuuri saatu muutettua siten, että ihmiset 1) kokevat työnsä tarkoitukselliseksi; 2) tietävät mitä heiltä odotetaan; 3) kokevat positiivista tilivelvollisuutta suhteessa tavoitteisiinsa ja 4) voivat kokea onnistumisia arjessaan.
Johda kulttuuria tai se johtaa sinua.
Luottavaisena pysäköiden,
