Vespojen Titanic – kolhuja ja nirhaumia, mutta mitä sitten?

Olin aina halunnut Vespan. Onnekseni elämä heitti sellaisia voltteja, että muutama vuosi sitten sain sellaisen hankittua – sattumoisin samana vuonna, kun täytin 50. 😉 En uskaltanut ostaa sellaista vanhaa Vespaa, jonka oikeasti halusin, vaan uutuuttaan kiiltävän, varman valinnan. Enkä suinkaan ostanut mitään moposkootteria ehei, vaan ihan moottoripyöräksi luokiteltavan 300-kuutioisen kaunokaisen.

Ennen Vespaani en ollut koskaan ajanut moottoripyörällä. Moposkootterilla kylläkin, tosin vain kaksi viikkoa Kyproksen Ayia Napassa vuonna 1989. Mutta ei kai se niin vaikeaa voisi olla, ja jos Kyproksella osasi ajaa vasemmanpuoleisessa liikenteessä krapulassa, niin miksei täällä selvin päin ja oikealla puolella? Eipä kai ne pyörän lisätehot siinä ihmeemmin vaikuta.

Tilasin Vespani talvella ja odotin kuumeisesti kevään tuloa. Huhtikuun alussa ilmat lämpenivät kiitettävästi ja lakaisukoneet imivät sisäänsä motoristeille kettumaiset hiekoitushiekat asfaltin pinnoilta. Ilmoitus kauppaan: Laittakaa pyörä valmiiksi, täältä tullaan. Tämä kesä on mun!

Kevätaurinko paistaa ja allani kiiltää uutuuttaan hohtava Vespa. Kaarran kaupan pihasta kohti kotiamme, matkaa pikkuteitä pitkin on alle 30 kilometriä. Hymähtelen mielessäni avovaimoni muistutukselle, että aja varovasti. Aja ite, naureskelen lisätessäni nopeutta. Tunne on huikea, miksi en ole hankkinut Vespaa aikaisemmin?

Kuninkaantien mutkat Pihlajarinteestä Bembööleen ovat nautinnolliset – joka käännös tuo hymyn kasvoille. Pysähdyn liikennevaloihin Kuninkaantien ja Vanhan Turuntien risteykseen. Tästä sitten käännös vasemmalle kohti Jorvia, kunhan valot vain vaihtuvat. Ja vaihtuvathan ne. Sitten vaan kaasua ja kallistus vasempaaaaaan… Riks. Raks. Ja poks.

Liikaa kaasua, liikaa kallistusta ja liikaa sitä halvatun hiekkaa ajoväylällä. Vespa kyljelleen ja Luukan poika perässä, tyylikkäästi liikennevalotolppaa päin liukuen. Ainoa, mitä siinä asfaltilla liukuessani näen, ovat liikennevaloissa seisovien autoilijoiden kauhistuneet – ja oman tulkintani mukaan myös huvittuneet – ilmeet. Tässä vaiheessa ajamiani kilometrejä Vespassani oli 28.

Nostin Vespani ylös ja kuten arvata saattaa, sen toinen kylki oli pahasti naarmuilla, visiiri paskana ja tanko mutkalla. Hetken keräsin itseäni ja soitin kotiin. Hävetti. ”Joo, oon kunnossa, Vespa ei. Ketuttaa.” Siinä Mialle kertomani ydinviesti.

Kun hevosen selästä tippuu, tulee kuulemma nousta heti takaisin. Saan Vespan käyntiin ja ajan visiiri lepattaen ja farkut revenneinä kotiin. En osaa nauttia matkasta, koska häpeä ja vitutus kilpailevat mielessäni siitä kumpi voittaa. Ainoa, mitä pystyn miettimään, on se, miten keskustelu pyöräkauppias-Ollin kanssa menee. Nauraako se mut pihalle? Kieltäytyykö myymästä uutta?

Kotona minut vastaanottaa nauruunsa tukehtumaisillaan oleva Mia. Ainoa, mitä hän saa sanotuksi naurunsa seasta, on: ”Kato nyt tota,” osoittaessaan traumatisoitunutta Vespaani. En voi itsekään kuin nauraa. Vituttaa silti.

”Tota, mulle kävi pieni äksidentti kotimatkalla. Se kaksi tuntia sitten hakemani Vespa on nyt rutussa. Mitäs tehdään?” sönkötän puhelimitse pyöräkauppiaalleni, häpeän puna poskilla. ”Voi helvetti, oothan sä kunnossa,” on hänen ensimmäinen reaktionsa. ”Joo, oon. Vespa ei.” Totean jo harjoitellusti, ja siihen motoristi-Olli toteaa: ”Pyöriä saa uusia. Tärkeintä on, että sulle ei käynyt mitään. Ja tietkö, ei oo motoristi, eikä mikään, joka ei oo kertaakaan pyörää kipannut.”

Voi, Olli, et tiedä, kuinka paljon tuo viimeinen lauseesi minulle merkitsi. Miten taitavasti, tietoisesti tai tiedostamatta, eheytit minut. Ei naurua, ei naljailua. Huomio, huoli ja ratkaisu. Kaiken lisäksi minut liitettiin taitavasti, tai tahatta, tämän tapahtuman kautta itsetuntoani nostattavaan ryhmään ”oikeat motoristit” – minut, keski-ikäinen espoolaislähiöläinen, joka ajelee polvet yhdessä ja selkä suorana moposkootteriksi liian usein tulkittavalla italialaisella pikkupyöräisellä härvelillä, josta ei lähde edes uskottavaa ääntä.

Ensimmäinen Vespani meni lunastukseen – jep, 37 kilometriä mittarissa – ja parissa viikossa sain uuden pyörän alleni. Tuolla uudella onkin sitten tullut ajettua jo useampi tuhat kilometriä. Olen nauttinut jokaisesta, mutta en usko, että tätä olisi tapahtunut ilman pyöräkauppiaan laupeita sanoja.

Miksi tämä pitkähkö avautuminen, saatat kysyä? Siksi, että muistaisimme jokainen, että virheitä sattuu. Mustelmia tulee ja farkut nirhaantuu, kun tehdään jotain uutta tai kokeillaan asioita uudella tavall. Onneksi mustelmat paranevat ja revenneet Levikset ovat muotia. Tärkeintä virheissä on se, miten niihin suhtaudutaan, myös se tai ennen kaikkea se, miten ympäristösi niihin suhtautuu. Mia suhtautui kohellukseeni huumorilla ja pyöräkauppias-Olli arvostavasti, itsetuntoani pönkittäen. He auttoivat minua kiipeämään takaisin Vespan selkään. Sanoillamme ja suhtautumisellamme on iso merkitys, muistetaan se, kun joku ympärillämme ”pannuttaa”.

Ps. Olen kolme vuotta syyttänyt onnettomuudesta hiekkaa. Olisikohan korkea aika kohdata todellisuus ja todeta, että vika oli oikeasti miehessä: vauhdissa ja taidossa. Sovimme pyöräkauppiaan kanssa, että hän ei saa myydä minulle Vespaani tehokkaampia pyöriä, ellen käy ajokoulua.